keskiviikko 23. joulukuuta 2009
Uusi holismi on syntynyt(pilkkikisoissa 19.12)
Pilkkiminen on aivan sairaan hauskaa! Menee heti toiseksi parhaaksi asiaksi jota jään päällä voi tehdä. Kiistämättä vain Susanna Pöykiön virtuoosimainen jäätaide menee edelle.Vähän meinas ruveta alussa ahistamaan kun juniorit ja Jaakko veti kalaa viereisiltä reijiltä kuin kuokalla ja oma pilkki sai uida rauhassa. Siitäkin selvittiin kun vaihdoin maisemaa haapaniemen puoleiselle lammelle opettelemaan tätä jaloa lajia. Tavotekin täytty eli sain kalan ja koukussa lajiin ollaan. Kirrehän tuli onnenkantamoisena siinä juttelun lomassa ja en tietenkään muista miten sitä leechiä tuli uitettua. Nyt onkin sitten väsätty erilaisia pilkkivapoja ja morreja hullun lailla!. Jääkö aikaa perhonsidonnalle? Onko kaikki perhovavat kohta uhrattu pilkkitieteen alttarilla? Se nähdään helmikuun kisoissa..
lauantai 5. joulukuuta 2009
Heinäkuu 2009, Gällivare.
Jokavuotinen pohjoisen reissu suuntaui tälläkin kertaa Ruotsiin. Kohteeksi valikoitui tiukat kriteerit läpäisseenä vesisysteemi, jonka ei ainakaan pitäisi olla ylikansoitettu sekä se olisi saavutettavissa kanootilla (faijan sökön polven takia). Mestat olisi rautuvesiä, joka oli reissun kohdekala. Pientä säätöä tuli ohjelmaan jo menomatkalla, sillä reitti katkesi muutamaa kymmentä kilometiä ennen kohdejärveä puomiin. OIin ajatellut puomin olevan kiinni talvisin, kun lunta ei aurata mutta portista ei ollut turistien meno kesälläkään. Mietintämyssy yöksi päähän ja aamulla turisti- infoon kysymään neuvoa ja virkailija soittikin meille avuksi saamelaisrouvan, joka kyseistä bisnestä alueella hoitaa. Puomilta loput matkasta menikin unohdettua ruotsinkieltä takaisin hakiessa, Zoe kun ei englantia haastellut.Vinkki: Nuoriso käykää ruotsintunneilla! Itse asiassa muutenkin kuviosta jäi sellainen fairplay- fiilis. Paljon tervetulleempi olo itselläkin, kun jättää edes vähän rahaa paikkakunnalle. Vois ajatella, että perimpiin nurkkiin omalla autolla menoa on pakko rajoittaa, jos halutaan säilyttää puhdas luonto. Kymmenen kilometriä reipasta melomista, määränpää oli saavutettu ja jokisuisto oli talven aikana uneksittuja mielikuvia vastaava. Tasaista ja kuivaa leiripaikkaa ei vain tahtonut millään löytyä ja kota joudutiin laittamaan hieman kaltevalle pinnalle. Kodan toimisen kannalta ei ollenkaan hyvä juttu ja pari ekaa iltaa meni savua nieleskellessä. Oviaukon sijainti tuuleen päin on myös ehdoton asia, joka ei ole ollenkaan helppoa jos tuuli vaihtaa suuntaa vähän väliä. Tuntsan vaelluskota kesti aika napakat tunturituulet yllättävänkin hyvin ja teltta sai köllötellä kanootin pohjalla rauhassa koko reissun ajan.
Ja eikun kalalle. Ensimmäinen päivä oli aika hiljanen. Parin kilometrin mittainen koski oli aivan kuollut. Ilmeisesti liian nopea= kylmä vesi? Rautujen puuttumista koskesta en ihmetellytkään, mutta missä ne taimenet? Kävi kuitenkin selväksi, että kalastus kannattaisi keskittää loppuliukuihin ja niskoille, mikäli haluaisi päästä maistamaan rautua. Järvikalastus on mulle virtavesiaddiktille se viimeinen vaihtoehto.
Seuraavana päivänä alkoi kalaa jo tulla. Mustalla 18 perusnymfillä taisi tulla avauskala. Syönnös ei sinänsä paljastanut mitään mullistavaa; tosi sekalaista settiä. Mustia kaksisiipisiä (bibio) ehkä eniten. Sitten kun rupesin uittamaan punamustaa kumijalkanymfiä, niin hopearautua alkoi tulla enemmänkin. Kaikki saadut raudut suistossa olivat muuten tätä hopeista mallia.
Reviiriä laajennettiin joka päivä eli reppuun aamulla evästä ja noin viiden kilometrin päässä oleva kuristuma järvessä kohteeksi. Kiipesin koittamaan samalla tunturin päälle josko puhelin toimisi- ei toiminut. Perille päästyäni tuuli alkoi sopivasti yltyä ja eipä siinä; penkalle kahlureissa ja sadetakissa suojassa torkkumaan ja parempaa keliä odottamaan. Tuulet eivät tyyntyneet vaan päinvastoin, tuli ukonilma ja mulle sen mukana kiire kotiin. Enää en uskaltanut kiivetä tunturiin vaan oli pakko könytä laakson pohjalla mahdollisimman matalana ja perhovapa puskia laahaten. Sinänsä erittäin mehukas virtapaikka jäi siis tällä kertaa onkimatta, mutta semmosta se on.
Jos olisin taipuvainen taikauskoon, niin luultavasti tuolla epäonnella ansaittiin seuraavan illan onni. Auringonlasku, melkein pilvetön taivas, ja "kotikosken" niska ilmestyi täyteen tuikkirenkaita.
Tuikit lakkasivat, kun taivas meni pilveen ja palasivat auringon paistaessa niskalla syöpetteleviä kaloja vastaan. Ilmeisesti sapuska erottuu hyvin vastavaloon ja se sai kalat aktivoitumaan. Mitään ei näyttänyt kuitenkaan lentävän pinnassa joten luultavasti ruokalistalla oli kaksisiipisenpupaa tms. Matalassa vedessä pintomiset olivat rauhallisia imaisuja. Kalan kokoa oli melko mahdoton arvioida niiden perusteella jos ei tuikki ollut pyörähdys evien esittelun kera. Raudut olivat kalastajan näkökulmasta vielä mukavan yhteistyöhaluisiakin. Ohensin perukkeen 0.12 milliseksi, perhon kanssa ei sitten ollutkaan niin nuukaa vaan aika monenlaiset tuntui kelpaavan. Pakanan taivas se oli siinä. Yksi tällainen kalastushetki pyyhkii monta paskaa päivää.
Veri alkoi vetämään uusiin kokemuksiin ja ison järven toiselle puolelle laskevan joen äärelle. Armoton vastatuuli ja huonot muistot järven selistä ja inkkarikanootista laittoivat meidät kiertämään rantoja myöten. Ylimääräistä lenkkiä tuli parisenkymmentä kilsaa. Yksi yökin piti välillä nukkua, kun oli vallan mahdoton melontakeli, perille kuitenkin päästiin. Kalan koko alkoi perillä ilahduttavasti nousta ja seassa oli sekä värillisiä että silvereitä. Kehitystä onkimistaidoissakin saattoi tapahtua ja raudun sielunelämä alkoi aavistuksen hahmottua. Tuntuu siltä, että tuolla lapissa menee parissa viikossa eteenpäin taidoissa aina huimasti ja täällä etelässä vaan polkee paikoillaan. Tällä on varmaankin jotain tekemistä kalojen ja ympäristön laadulla ja sen vaikutuksesta kalastajaan. Mestan varsinaiseksi ottikoneeksi osoittautui fluorioranssirunkoinen riikinkukkothoraxinen kuulapää nymfi, joka jostain syystä kelpasi juuri paremman kokoisille kaloille.
Joki putoaa järveen kahdessa uomassa ja mieleen jäi yksikin raudunkölli, se löytyi tuurilla siiman päästä kun urheilin isomman uoman jyrkkää penkan reunaa alaspäin ja siima upposi vapaasti (lue:holtittomasti).
Pitääkin varustautua ens reissua varten parilla megalomaanisella tungsten molluralla, jotta pääsee syvälle nopeasti ihan tarkoituksella. Pienemmästä uomasta saimme enemmän kalaa varmaan ihan siitä syystä että sitä oli helpompi onkia. Iso uoma oli erinomaisen kenkku onkia ja jotenkin lyijy ei vaan ole eksynyt siimaan pohjoisessa. Kävin vielä hortoilemassa jokea ylävirtaan muutamia kilometrejä ja maisemat oli kyllä huikeat, vaan kalantulo ei. Paikallinen autiotupavahti johon paluumatkalla törmättiin jutteli että ylempänä joessa (ja järvissä) on paljonkin (pienenmpää?) kalaa ja melko vähän kalastajia, mutta laiskuus iski ennenkuin pääsin reissullani tarpeeksi ylös. Jäi siis epäselväksi onko muutaman kymmenen metrin mittaisissa pooleissa könkäitten välissä fisuja vai onko vesi niissä liian kylmää kesäisinkin.
Oli lähön aika ja saamelaismummo oli vastassa jämptisti sovittuun aikaan ja palautti meidät sivistyksen pariin. Ensimmäiseksi hävitettiin bilteman ilmapatjat, jotka olivat ruvenneet meillä molemmilla vuotamaan. Olipahan varsinainen kuningasidea ottaa tollaset mukaan tundralle. Kenenköhän idea.. Sitten sauna ja bisse lähimmässä turistihässäkässä ja arpomaan seuraavaa onkipaikkaa. Auton perässä oli myös lohivavat mahdollista Ängesålla pistäytymistä ajatellen, mutta todistakaa ihme: Lohenpyynti sai jäädä myöhempiin aikoihin ja otettiin gällivare kortille ja järkevien/ syönnöstävien kalojen narraamiselle kolmen päivän jatko. Taidan olla paranemassa tuosta vahvasti riippuvuutta aiheuttavasta kalastusmuodosta ja hyvä niin. Kartasta valittiin pikkuinen joki paluumatkan varrella, mutta tarpeeksi syrjässä asutuksesta kuitenkin. Paikka oli aika hankala löytää, kun ei ollut tarkkaa tiekarttaa mukana. Matkantekoa piristi ruotsalaisukko, joka yritti käännyttää meitä pois. Verukkeenaan että tie on liian huono, ei sinne pääse... Osoitin sinnikkäästi kartasta tietä joka pitäisi löytää, mutta ohjeita ei tullut joten ukolle"tack och adjö". Omien kalapaikkojen varjelu turisteilta on kyllä jossain määrin jopa ymmärretttävääkin :). Ul- virppa ja taimenhaavi ukon auton takapenkillä paljastivat meille miehen tarkoitusperät... pakkohan sinne perille oli vääntää vaikka sitten omin avuin ja väkisin. Tiessä ei muuten ollut mitään vikaa. Pieni totuttelu oli puustoon ja ei aivan kristalliseen veden väriin, vaikka kirkastahan tuo oli toki täälläkin. Metsä= polttopuu otettiin kiitollisina vastaan tunturissa olon jälkeen, sillä oli mukava päästä laittamaan kalaa vaihteeksi kunnon nuotiollakin. Tulihan sitä täälläkin rampattua kilometritolkulla ylä- ja alavirtaan, mutta parempaa kalaa löysin vain parista paikasta, kuten mm. kuvan poolista.
40 cm kokoon päästiin tarpeeksi usein jotta kalastus säilyi mielekkäänä. N.40 cm on semmonen harrin koko itselleni, että kalastuksesta jaksaa innostua.
Perhoista yllättävät murkut ja parachute adams antoi kalaa niin hyvin että eipä tullu paljon muuta uitettua. Faija onki perinteisillä uppoperhoilla ja sai pienehköjä taimenia. Pikku taneleista sain kimmokkeen kalastaa viimisen päivän oikein streamerillä tarkemmin sanottuna mini-muddlerilla isomman taimenen kiilto silmissä. Ei tää mikään tammukkapuro kuitenkaan ole funtsittiin ja sitä reilumpaakin pitäis löytyä kun vaan jaksaa etsiä. Ja osuihan kohdalle sentään yksi. Mukava päätös hyvälle pohjoisen reissulle.
Heja Sverige ja ensi vuonna uudestaan!
Ja eikun kalalle. Ensimmäinen päivä oli aika hiljanen. Parin kilometrin mittainen koski oli aivan kuollut. Ilmeisesti liian nopea= kylmä vesi? Rautujen puuttumista koskesta en ihmetellytkään, mutta missä ne taimenet? Kävi kuitenkin selväksi, että kalastus kannattaisi keskittää loppuliukuihin ja niskoille, mikäli haluaisi päästä maistamaan rautua. Järvikalastus on mulle virtavesiaddiktille se viimeinen vaihtoehto.
Seuraavana päivänä alkoi kalaa jo tulla. Mustalla 18 perusnymfillä taisi tulla avauskala. Syönnös ei sinänsä paljastanut mitään mullistavaa; tosi sekalaista settiä. Mustia kaksisiipisiä (bibio) ehkä eniten. Sitten kun rupesin uittamaan punamustaa kumijalkanymfiä, niin hopearautua alkoi tulla enemmänkin. Kaikki saadut raudut suistossa olivat muuten tätä hopeista mallia.
Reviiriä laajennettiin joka päivä eli reppuun aamulla evästä ja noin viiden kilometrin päässä oleva kuristuma järvessä kohteeksi. Kiipesin koittamaan samalla tunturin päälle josko puhelin toimisi- ei toiminut. Perille päästyäni tuuli alkoi sopivasti yltyä ja eipä siinä; penkalle kahlureissa ja sadetakissa suojassa torkkumaan ja parempaa keliä odottamaan. Tuulet eivät tyyntyneet vaan päinvastoin, tuli ukonilma ja mulle sen mukana kiire kotiin. Enää en uskaltanut kiivetä tunturiin vaan oli pakko könytä laakson pohjalla mahdollisimman matalana ja perhovapa puskia laahaten. Sinänsä erittäin mehukas virtapaikka jäi siis tällä kertaa onkimatta, mutta semmosta se on.
Jos olisin taipuvainen taikauskoon, niin luultavasti tuolla epäonnella ansaittiin seuraavan illan onni. Auringonlasku, melkein pilvetön taivas, ja "kotikosken" niska ilmestyi täyteen tuikkirenkaita.
Tuikit lakkasivat, kun taivas meni pilveen ja palasivat auringon paistaessa niskalla syöpetteleviä kaloja vastaan. Ilmeisesti sapuska erottuu hyvin vastavaloon ja se sai kalat aktivoitumaan. Mitään ei näyttänyt kuitenkaan lentävän pinnassa joten luultavasti ruokalistalla oli kaksisiipisenpupaa tms. Matalassa vedessä pintomiset olivat rauhallisia imaisuja. Kalan kokoa oli melko mahdoton arvioida niiden perusteella jos ei tuikki ollut pyörähdys evien esittelun kera. Raudut olivat kalastajan näkökulmasta vielä mukavan yhteistyöhaluisiakin. Ohensin perukkeen 0.12 milliseksi, perhon kanssa ei sitten ollutkaan niin nuukaa vaan aika monenlaiset tuntui kelpaavan. Pakanan taivas se oli siinä. Yksi tällainen kalastushetki pyyhkii monta paskaa päivää.
Veri alkoi vetämään uusiin kokemuksiin ja ison järven toiselle puolelle laskevan joen äärelle. Armoton vastatuuli ja huonot muistot järven selistä ja inkkarikanootista laittoivat meidät kiertämään rantoja myöten. Ylimääräistä lenkkiä tuli parisenkymmentä kilsaa. Yksi yökin piti välillä nukkua, kun oli vallan mahdoton melontakeli, perille kuitenkin päästiin. Kalan koko alkoi perillä ilahduttavasti nousta ja seassa oli sekä värillisiä että silvereitä. Kehitystä onkimistaidoissakin saattoi tapahtua ja raudun sielunelämä alkoi aavistuksen hahmottua. Tuntuu siltä, että tuolla lapissa menee parissa viikossa eteenpäin taidoissa aina huimasti ja täällä etelässä vaan polkee paikoillaan. Tällä on varmaankin jotain tekemistä kalojen ja ympäristön laadulla ja sen vaikutuksesta kalastajaan. Mestan varsinaiseksi ottikoneeksi osoittautui fluorioranssirunkoinen riikinkukkothoraxinen kuulapää nymfi, joka jostain syystä kelpasi juuri paremman kokoisille kaloille.
Joki putoaa järveen kahdessa uomassa ja mieleen jäi yksikin raudunkölli, se löytyi tuurilla siiman päästä kun urheilin isomman uoman jyrkkää penkan reunaa alaspäin ja siima upposi vapaasti (lue:holtittomasti).
Pitääkin varustautua ens reissua varten parilla megalomaanisella tungsten molluralla, jotta pääsee syvälle nopeasti ihan tarkoituksella. Pienemmästä uomasta saimme enemmän kalaa varmaan ihan siitä syystä että sitä oli helpompi onkia. Iso uoma oli erinomaisen kenkku onkia ja jotenkin lyijy ei vaan ole eksynyt siimaan pohjoisessa. Kävin vielä hortoilemassa jokea ylävirtaan muutamia kilometrejä ja maisemat oli kyllä huikeat, vaan kalantulo ei. Paikallinen autiotupavahti johon paluumatkalla törmättiin jutteli että ylempänä joessa (ja järvissä) on paljonkin (pienenmpää?) kalaa ja melko vähän kalastajia, mutta laiskuus iski ennenkuin pääsin reissullani tarpeeksi ylös. Jäi siis epäselväksi onko muutaman kymmenen metrin mittaisissa pooleissa könkäitten välissä fisuja vai onko vesi niissä liian kylmää kesäisinkin.
Oli lähön aika ja saamelaismummo oli vastassa jämptisti sovittuun aikaan ja palautti meidät sivistyksen pariin. Ensimmäiseksi hävitettiin bilteman ilmapatjat, jotka olivat ruvenneet meillä molemmilla vuotamaan. Olipahan varsinainen kuningasidea ottaa tollaset mukaan tundralle. Kenenköhän idea.. Sitten sauna ja bisse lähimmässä turistihässäkässä ja arpomaan seuraavaa onkipaikkaa. Auton perässä oli myös lohivavat mahdollista Ängesålla pistäytymistä ajatellen, mutta todistakaa ihme: Lohenpyynti sai jäädä myöhempiin aikoihin ja otettiin gällivare kortille ja järkevien/ syönnöstävien kalojen narraamiselle kolmen päivän jatko. Taidan olla paranemassa tuosta vahvasti riippuvuutta aiheuttavasta kalastusmuodosta ja hyvä niin. Kartasta valittiin pikkuinen joki paluumatkan varrella, mutta tarpeeksi syrjässä asutuksesta kuitenkin. Paikka oli aika hankala löytää, kun ei ollut tarkkaa tiekarttaa mukana. Matkantekoa piristi ruotsalaisukko, joka yritti käännyttää meitä pois. Verukkeenaan että tie on liian huono, ei sinne pääse... Osoitin sinnikkäästi kartasta tietä joka pitäisi löytää, mutta ohjeita ei tullut joten ukolle"tack och adjö". Omien kalapaikkojen varjelu turisteilta on kyllä jossain määrin jopa ymmärretttävääkin :). Ul- virppa ja taimenhaavi ukon auton takapenkillä paljastivat meille miehen tarkoitusperät... pakkohan sinne perille oli vääntää vaikka sitten omin avuin ja väkisin. Tiessä ei muuten ollut mitään vikaa. Pieni totuttelu oli puustoon ja ei aivan kristalliseen veden väriin, vaikka kirkastahan tuo oli toki täälläkin. Metsä= polttopuu otettiin kiitollisina vastaan tunturissa olon jälkeen, sillä oli mukava päästä laittamaan kalaa vaihteeksi kunnon nuotiollakin. Tulihan sitä täälläkin rampattua kilometritolkulla ylä- ja alavirtaan, mutta parempaa kalaa löysin vain parista paikasta, kuten mm. kuvan poolista.
40 cm kokoon päästiin tarpeeksi usein jotta kalastus säilyi mielekkäänä. N.40 cm on semmonen harrin koko itselleni, että kalastuksesta jaksaa innostua.
Perhoista yllättävät murkut ja parachute adams antoi kalaa niin hyvin että eipä tullu paljon muuta uitettua. Faija onki perinteisillä uppoperhoilla ja sai pienehköjä taimenia. Pikku taneleista sain kimmokkeen kalastaa viimisen päivän oikein streamerillä tarkemmin sanottuna mini-muddlerilla isomman taimenen kiilto silmissä. Ei tää mikään tammukkapuro kuitenkaan ole funtsittiin ja sitä reilumpaakin pitäis löytyä kun vaan jaksaa etsiä. Ja osuihan kohdalle sentään yksi. Mukava päätös hyvälle pohjoisen reissulle.
Heja Sverige ja ensi vuonna uudestaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)